keskiviikko 18. lokakuuta 2017

Märkä asfaltti.
        Tuijotan pimeyteen.
Katuvalojen kajo taivaanrannassa.
       
     Lupasin olla hiljaa.
Vaietut sanat sinkoilevat
   ikkunan läpi  hajottaen
    ohiajavien autojen valokeilat.

Puren huuleni verille,
       minä lupasin,
   olla hiljaa. 

Valonkajo katoaa, on vain pimeässä
      kaikuva suden huuto.

 

14 kommenttia:

  1. Kirjoitatko elämästäni? Minäkään en voi puhua... Ei minua kukaan ymmärtäisi. Olet erikoinen. Mikä sinä oikein olet? :/ Niin, mikä minä olen? Ei minua kukaan ymmärrä...

    Kulissit kaatuu!!!

    VastaaPoista
    Vastaukset
    1. En tiedä kipukohtiasi, mutta voin samaistua sinuun. Saan voimaa runoistasi.

      Poista
  2. Kaunista!
    Haluan lukea lisää :)

    VastaaPoista
  3. Miksi meillä suomalaisilla on niin vahva "hiljentymisen kulttuuri"? Miksi emme puhu?! Mitä me pelkäämme? Mitä?!

    VastaaPoista
  4. Kirjoitat hienoja runoja, mutta oletko kokeillut kirjoittaa pidempiä tarinoita? Runosi loppuvat joskus kuin kesken, joten voisiko niistä tehdä tarinoita? ��

    VastaaPoista
  5. Mukaansatempaava runo. Tykkäsin!

    VastaaPoista
  6. Minäkin löysin tästä runosta lohdutusta - joku toinenkin kokee vääryyttä, epäonnistumisia ja riittämättömyyttä. Suljen suuni - ei minua kukaan oikeasti ymmärrä. Pyyhin kyyneleeni ja jatkan matkaani taas. Ehkä.

    VastaaPoista
  7. Minä tein taas kaikkeni ja sinä et edes kiittänyt!!!!

    -Pettynyt, joku puree huultaan ja huutaa-

    VastaaPoista
  8. Samaistun taas näihin runoihisi.
    Voi voi :(

    VastaaPoista
  9. Koskettava runo on.

    VastaaPoista
  10. Avasin tänään suuni ja sanoin mitä ajattelin. VIRHE!!!!

    VastaaPoista