Taivaanrannan valo,

      Ikävä.

Pakkanen paukuttaa

   viattomien puiden 

        runkoja. 

Nipistää poskipäitäni.

Jäätynyt kyynel. 

Nariseva lumi

    askeleiden alla.

Ilmassa luopumisen tuskaa......

 Kaipaan tänään

    enemmän kuin koskaan. 

Demoneista vapaa.

     Kunhan olen kaukana sinusta.

   Pimeässä,

      En silti pelkää.

Sinä et ole siellä.

 Miltä suru tuntuisi? 

Kaivertaisiko sydämeen reiän? 

Huuto taivaalle?

       Pakokauhu silmissä.

 Uneton yö,

   Happivaje aivoissa.

Lyömätön sydän, 

Keuhkoja riipaiseva kipu.

Vai helpottava kipu?

Unohdus, joka sallii elämän...

 On vaikea aukaista sieluaan, demoneille.

Demoneille, jotka kerran repivät sen

riekaleiksi. 

Kuiskivat houkuttelevasti, 

huutavat vaativasti.

Uhkailevat ja lahjovat.

Minä olen heikko, 

ja annan

demonin iskeä hampaansa

kipeään sieluuni. 

Demonit viihtyvät pimeässä.

 Uskottelen itselleni; ohimenevä

    sopeutumisreaktio. 

Vaaraa ennustava ärsyke, demonit

     Ovat hankkineet huopatossut.

            Hiljaisuuden ytimessä patologista 

         AHDISTUSTA, normaalia toimintaa aivoissa, sanoin.

       Vastaantulevien katseessa kärsimyksen herättämää sympaattista surua..

 Pahempi kuin sinä, 

      petturuudessa. 

Olen lähettänyt salaisuudet,

valheet mustaan aukkoon. 

        Piilottanut maailmankaikkeuteen.  

                Hymyillyt läpi tähtisumun.

Maannut levottomana 

     molekyylipilvien päällä, 

aivoissa hallusinaatio, 

           avaruuden tyhjiössä hiljaisuus. 

                Minä tahdon jäädä

           tähän dissosiatiiviseen

                       olotilaan. 

Ovela petoksen muoto!

    Olen kaivanut jo liian kauan 

             omaa hautaani.

   Olen hyvin pahoillani, sillä

       minuun sattuu se,

 että olen pettänyt itseäni.  

 Minä en ole sinut

  menneisyyden kanssa.

Kipukohtia, päällä

   laastari.

Ei ehtinyt arpeutua.

       Tihkunut verta aiheuttaen anemiaa. 

 Menneisyys ja nykyisyys

     sekoittuneena. 

Kipua vuorien takaa,

    savua horisontissa. 

       Korvissa huuto,

  repii tärykalvot hajalle. 

Kaukana sotaratsut,

    Kuuliaisena seisovat paikoillaan,

demonit ratsailla. 

Odottavat ilmeettöminä

    käskyä.

Minulla on aikaa piiloutua..

    Minne?

 Vittujako sinä siinä katsot kun minä elän elämääni.  

Annan aaltojen viedä ja otan elämästä kaiken irti. 

Ole sinä hiljaa kun haluan elää. Vaientaa menneisyyden tukahduttavat äänet ja nauttia.

Pidä nyt jo turpasi kiinni

kun astelen omien voimieni avuin kohti tulevaisuutta.

Et sinä minua ole pelastanut, 

          minä tein sen itse. 

 Helvetti irti.

       Ulospäin itse ZEN.

Päässä tulivuori,  

laavan valuessa silmäkulmista kohti

          poskipäitä.

Ja minun sieluni huutaa ymmärrystä!

 Pitenevät mustat varjot,

        demoni olkapäälläni. Kiristää köyttä

kaulallani. 

Kiskoo korvanlehdestä, 

      huutaa tärykalvolle viestin, 

    jatkaa eteiskäytävään.

Herättää kuuloaivokuoren,

     ja minä uskon joka helvetin sanan.

Annan köyden kiristyä ja yön tulla.

Olen hauraiden ajatusten läpi 

    tajunnut niiden liitelevän ympärilläni.

    Kietovat itseään ihooni.

     Kananlihalla

     Olen kuvitellut jo niiden maatuneen, 

     haudattuna helvettiin.

      Ylösnousemus

Ja minä huomaan 

    kaipaavani demoneita.

 Suru

     maistuu punaiselta jalapenolta 

ja limeltä.

      Kaikki on nieltävä.

Uhriparka, palvo maata jalkojeni alla.

    Jälkeenpäin on turha vikistä.

     Uhri on uhri,

        valamiehistö ei valitettavasti tuomitse rikollista. 

     

 Kun sanat ovat alkaneet 

   satuttamaan.

    Viiltoja rintakehässä, 

        mustelma käsivarressa.

          

Ruoskan isku lapaluiden 

    välissä.

Sormet jäljet punoittavina

    kaulalla.

Kun sanat ovat alkaneet 

       satuttamaan,  

     Edessä on 

hidas kuolema.

 Hengitä.

      Ne iskut ovat menneisyyttä.

Paksu panssari, 

Mielen kovuus.

          Sinä selviät.

Uusien iskujen tullessa, 

    sinä osaat jo levittää siipesi. 

 Olen pettänyt lupaukseni. 

        Tallonut sanoja maahan. 

Repinyt sopimukset paloiksi.

Katunut ja noussut jaloilleni, 

         kaatuakseni uudelleen.

Olen pettänyt lupaukseni, 

                Itselleni.

Se on petturuuden syvin kuilu.

 Savumerkkejä kanjonin yllä.

Koverretuissa seinissä jäljet 

             

        ja minä luulin niitä ikuisiksi.

Jos löytäisin kotiin, 

kulkisin läpi Valles Marinerisin. 

Karttoja tarjolla

    yhdessäkään ei oikeaa määränpäätä.

 Olen kokenut valtameren

    voiman. 

Vajonnut aaltoihin

    muiden merenneitojen kanssa.

Olen huutanut merihevosia

       apuun ja syöksynyt jälleen pimeyteen.

Olen nähnyt taivaan repeävän, 

  singonnut päälleni tuhansia 

salamoita.

     Ja tässä edelleen olen.

           Seison omilla jaloillani,

             omalla kalliollani.

    

      

 Olen alkanut muistaa.

    Kipua

Sydänlihaksen vaurio.

      Aterkleroosioplakin repeämä.

Mitä väliä? Kipu

      saa tuntemaan elämän.

Takotsubokardiomyopatia!

     Lihas kuoliossa,

  Arvet ikuisia. 

     

 Olen alkanut huokailla.

Rintakehä kohoaa merkiksi 

       syvästä henkäyksestä.

       Elintärkeää 500 miljoonan keuhkorakkulan kannalta, minulle merkki raskaasta ajasta.

Hermosolut aktivoituvat, happea!

       "Huokaus on vastaus siihen, mikä jää ilmaan leijumaan".

Huokauksessa  enemmän

 rakkautta kuin                 suudelmissa?

         Huokaus, 

     vapautan kipua ja kätkettyä surua.

Huokaus ja minä pyrin selviytymään.