perjantai 16. syyskuuta 2016

Katson tuhisevaa olentoa.
    Minun makuuhuoneessani.

Samanaikaisesti hellyyttävä                 rakkaus Sekoittuu vihaan.

       Sinun lapsesi,  ei meidän.

           Kuusi pitkää, kiduttavaa kuukautta ja tuo tuhiseva                               rakkaus olisi meidän.
 
    katkeruus,  se alkaa 
          Nostaa päätään.  

Lähettänyt

8 kommenttia:

  1. Anonyymi20. syyskuuta 2016 klo 8.52

    Onko se katkeruutta vai mustasukkaisuutta? Who knows.

    VastaaPoista
  2. Anonyymi25. syyskuuta 2016 klo 9.08

    Sinun lapsesi on myös meidän lapsemme. Onhan se niin, onhan? On :) Vai onko? ;)

    VastaaPoista
  3. Runoilijaystävä14. lokakuuta 2016 klo 13.59

    Runosi ovat niin koskettavia.
    Elät voimakkaan tunteikkaasti.
    Pidän tyylistäsi kovasti.
    Jatka samaan malliin.

    VastaaPoista
  4. Anonyymi16. lokakuuta 2016 klo 12.50

    Sad poem :(

    VastaaPoista
  5. Anonyymi29. lokakuuta 2016 klo 5.37

    Kuusi kuukautta kuluu nopeasti. Hän on pian teidänkin <3

    VastaaPoista
  6. Iiris27. marraskuuta 2016 klo 12.01

    What a nice poem. Many thoughts, many thoughts. I know :)

    VastaaPoista
  7. Anonyymi15. lokakuuta 2017 klo 12.24

    Älä sotke lasta omaan pahaan oloosi koskaan!!!

    VastaaPoista

Tilaa: Lähetä kommentteja (Atom)