Unohduksen silta.
     Ainoa toivo.
  Epävarmoin askelin,  paluuta ei onneksi ole.

Rotko allani,
       Korkeanpaikankammo.

Sieluni huutaa lohdutonta säveltä.
      Kaivaten suloisen katkeraa rauhaa.

Askel,  ja köydet allani horjuu.
       Pelko seuraavaan askeleeseen.
    Mutta minä niin tahtoisin juosta.
     Kiirehdi rakkaani,  huutaa sydämeni. Menneisyyden                  kahleet                      
        vaientaa.

Mieleni,  miksi et anna siipiä?

Mieleni kalliolla,
         sinne kiipeän.

Annan itselleni luvan katsoa.
Ei auringonlaskua.
Sadepilvi,  jossain iskee salama vaakatasossa.

Iskisi kalliooni, murtaisi pohjan.
         Vapaapudotus, sekin olisi liike johonkin.
Elämäni polkee paikoillaan,                       pelosta.

Tanssittu samat valssit,
     Sävel alakuloinen.

Mieleni kalliolla seison,
     
            Hyppäänkö alas,
            Levittämättä siipiäni.....

Minun on juotava itseni
Iltaisin humalaan.
        peitettävä itseltäni
              Tuska.

      Paettava!!!

Todellisuus iskee kovaa.
   Aivoni,  mieleni,  sydämeni,
..... Eivät ota vastaan....

Pelko, epätietoisuus. 

Ja minä humallun lisää. 
           Peikot,  pysykää hetken poissa. 
            Minä olen väsynyt demoneihin! 

Eletäänkö menneessä.
    Aukaistaan kirja luvusta viisi,  sulkien lukuun kahdeksan.
       Sivun kulma hiirenkorvalla.


      Siihen me jäämme.

Uudet sivut polttavat sormia,                  vasta kun olemme tuhanteen kertaan aukaisseet menneet ,  voi tarina jatkua.

Tänään salaa kurkistimme tulevaan.
           Myrskyä se ennakoi.

Rakas,  eikö tarinat päätykään
       " ja he elivät onnellisina elämänsä loppuun saakka? "

   

Mikä sinua estää tulemasta luokseni,  jättämään jälkesi piha-oven kahvaan.

    Sinulle oveni auki.

Askeleitasi ikävästä huutaa roskainen laminaattini.

    Sänkyni tyhjä,  ihoasi ikävä.
Aamukahvi mitätöntä,  ei herätä minua eloon.
     Sinä et istu siinä vastapäätä. 

Päiväni,  iltani,  yöni...
      .... Niin, mikä sinua estäisi.

Mieleni huijaa vartaloa.
       Saa alavatsaan tunteen pienistä jaloista, sormista hivelemässä kohtuni pehmeää pintaa.

Huijari! Huudan peilille.
    Rintakehässä verisuonet aaltoilevat karttaa ihooni.

             Makuja,  outoja makuja minun kieleni syöttää aivoihini.       Linea nigra tuijottaa peilistä ääriviivoillaan.

Typerä! Hoen itselleni.

Ihmismielen lokeroista en ota koskaan selvää, arvoituksellinen.

Riitänkö sinulle,  jos en saakaan viivaa mystiseen tikkuun,
      Elämän alkua?

Riitänkö, jos en jaksakaan tänään hymyillä aamun Sarastaessa sinulle?

       Riitänkö, kun huudan pahaa oloani,  Tehden sinusta kaikkeen syyllisen?

    KERRO MINULLE RIITÄNKÖ!

4.4.16

Sinä vierellä.
Lenkkikenkiesi tuttu ääni soraisella tiellä. Sinä puhut....

   Vedän keuhkot täyteen ilmaa,  nostan hartiat ylös. Kiinnitän katseeni horisonttiin.

     JUOKSE,  takoo mieleni.

Jalkani eivät tottele, aivoni eivät lähetä signaalia.
   ... Sinä jatkat puhumista....

Siihen minä jään,

Ei minusta ole ottamaan askeleita eri tahtiin.

Se kohta mihin taivaanranta päättyy.
      Sitä ei ole!

Silmissä harmaata,  mieleni ei vaikene.

    Pelko hiipii.
 
Sinä nauroit aavistuksilleni.